Tervaspamppu, on
68 cm pitkä, kapea esine jolla on silmukka toisessa päässä ja iso punottu solmu
toisessa. Esine tuntuu melko painavalta kädessä. Se on valmistettu tukevasta
köydenpätkästä, jonka ympärille on kiedottu ohuempaa hamppuköyttä. Tervaspampun
yläpää kapenee ylöspäin ripustus-silmukkaa kohti.  Koko pamppu, paitsi silmukka, on tervattu.

Tervaspamput
olivat yleisesti käytettyjä aseita Pohjanmaalla, matkalla olevat käyttivät
niitä puolustusaseena esim. petoeläimiä vastaan – mutta tervaspamput tunnetaan
ennen kaikkea 1800-luvun alkupuoliskon pohjalaisista kylätappeluista . Tervaspamppu
oli ase, jonka helposti pystyi kätkemään vaatteiden alle, joko kietaisemalla
vyötärön ympärille tai kiinnittämällä henkseliin ja piilottamalla
housunlahkeeseen kunnes oli aika tapella naapurikylän nuorten miesten kanssa.

Kylätappeluita käytiin
yleensä syksyllä häiden, tanssien ja markkinoiden yhteydessä. Vanhassa
kyläyhteisössä oli tärkeää ylläpitää tarkkaa rajaa naapurikyliä vastaan,
samalla kylätappelut vahvistivat kylän sisäistä yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Sulvalla yleensä
nuoret, ei vielä naimisissa olevat, miehet Östersolvista ja Västersolvista
ottivat mittaa toisistaan Herrbackenilla kirkon lähellä. Tappelut aloitettiin
yleensä pilkkaamalla vastustajia sanallisesti, ennen kuin ryhdyttiin
tositoimiin. Aseina kylätappeluissa käytettiin, paitsi tervaspamppuja, kiviä ja
seipäitä. Joskus kylän tytöt auttoivat nuorukaisia poimimalla esiliinat täyteen
kiviä joilla nuorukaiset heittelivät vastustajiaan. Vaikka puukkoja ei juuri
tähän aikaan käytetty kylätappeluissa, tappelut vaativat silloin tällöin
kuolonuhreja.

Elämä monessa Pohjanmaan
rannikon ruotsinkielisessä pitäjässä oli hyvin väkivaltaista 1700-luvun
loppupuolella ja 1800-luvun alussa. Myös Sulvalla oli valitettavan näkyvä
paikka ajan tappo- ja murhatilastoissa.
Viimeinen varsinainen kylätappelu Sulvalla käytiin sunnuntai -iltana
syyskuussa 1856. Tappelu johti västersolfilaisen talollisen pojan Erik Baafin
tappoon. Kuolemantapaus ja sitä seurannut oikeusprosessi vei sulvalaisten
tappeluhalun ja perinteiset kylätappelut loppuivat.

Lähteet:

Elina Haavio-Mannila: Kylätappelut. (1958)

Gunnar Rosenholm: Solf sockens historia. (1965)

Heikki Ylikangas: Puukkojunkkareitten esiinmarssi.  (1976).

Valokuva: Rodas&Alexandrescu

Teksti: Annika Harjula-Eriksson

Veistokurssi 4-5.5.2013 Niklas Karlssonin (Hälsingland, Ruotsi) johdolla.

Karja pidettiin kesäaikana
usein metsälaitumella, ja se oli siten helppo saalis sudelle. Nuoret tytöt ja
pojat joutuivat paimentamaan karjaa. Susia peloteltiin mm. puhaltamalla paimentorveen.  Keväällä, ennen kuin karja päästettiin
laitumelle, järjestettiin yhteinen ”susikalli” eli susijahti.  Jokaisella pitäjällä oli oma ”kallivouti” tai
”jahtivuoti” jonka tehtävänä oli koota isännät jokavuotiseen susikalliin.
Susikalliin ei osallistuttu kovin mielellään, koska se kesti useita päiviä.
Isännät saattoivat niskuroida, myös sakkojen uhalla. Sulvalla susikalli järjestettiin
yleensä vapun paikkeilla.

Talvisin, kun susia
oli helpompi jäljittää, niitä metsästettiin. Metsästäjä möi tappamansa suden
nahan, sen lisäksi metsästäjällä oli oikeus tapporahaan jokaisesta tappamastaan
sudesta. Jokaisella kylällä tai taloryhmällä oli oma sudenkuoppa, jolla talvisin
pyydystettiin susia jotka liikuskelivat ihmisten nurkilla.

Sulvan pitäjähistoriikkissään
”Solf sockens historia II” Gunnar Rosenholm kertoo useammasta tapauksesta jossa
susi on ollut erityisen pelkäämätön vaaniessaan lähisukulaistaan koiraa. Sudet
ovat olleet niin häikäilemättömiä että ovat seuranneet koiria asuinrakennuksen
eteiseen tai jopa vintille ja sieltä raahannet uhrinsa ulos. Koira oli siihenkin
aikaan tärkeä osa perhettä, ja sitä yritettiin mahdollisuuksien mukaan suojata
susien hyökkäyksiltä. Yksi tapa oli laittaan koiralle kaulapanta joka estäisi
sutta puremasta koiraa kaulaan.

Koirapanta kostuu
kuudestatoista taotusta rautalenkistä. Lenkkejä ei ole suljettu kuten
tavallisessa ketjussa, vaan päät on taivutettu ulospäin niin että ne
muodostavat kaksi terävistä piikeistä koostuvaa riviä. Piikkien pituus on noin
4 cm. Kaulapanta on 41 cm pitkä ja 5 cm leveä. Siitä puuttuu lukko ja siinä on
pari viallista lenkkiä.

Stundars on
saanut kaulapannan tai ”piikkipannan” lahjoituksena maatalon emännältä Agnes
Uppgårdilta vuonna 1960. Kaulapanta laitettiin koiran kaulaan piikit ulospäin suojaamaan
koiraa suden hyökkäykseltä. Kaulapanta on peräisin Sulvan kirkonkylän ”Seffris-Matt’in”
talosta.

1. Folkkonst/Kansantaidetta Stundars & Sagalund -kalenteri 2013
Loppuasiakas: Sagalundin museo ja Stundarsin museo
Graafinen suunnittelu: Riikka Löytökorpi
Paino: Painotalo Painola/Rauno Gustafsson
Paperi: Munken Polar 170 g/m2

”Kuvitus ja tunnelma on erittäin onnistunut vuosikalenterissa! Erittäin väririkkaita ja tummiakin kuvia – mutta oikealla tavalla ja onnistuneesti tehty niin repro- kuin painopuolta ajatellen. Onnistunut kokonaisuus.”

Selvitäkseen oli oltava kekseliäs. Kaivettiin esille kaikki vanha ja se uusiokäytettiin niin
pitkälle kuin mahdollista. Vanhoista vaatteista ommeltiin uusia vaatteita
lapsille, liian huonokuntoiset tekstiilit revittiin lumpuiksi teollisuudelle raaka-aineeksi.
Kaikki nahka otettiin talteen, onneksi kyläsuutarit olivat vielä toiminnassa ja
pystyivät sekä korjaamaan vanhoja kenkiä että valmistamaan uusia vanhasta
nahasta tai esim. teurastetun lehmän taljasta.

Myös teollisuuden oli keksittävä uusia ratkaisuja. Puu on raaka-aine jota löytyy runsaasti
Suomesta, siitä kehiteltiin uusia sellupohjaisia keinokuituja, kuten sillaa,
puuvillan tilalle. Myös paperia alettiin käyttää kankaan ja nahan korvikkeena.
Teollisuus valmisti mm. laukkuja, mattoja, kenkiä, verhoja paperinarusta.

Paperikengät ovat kävelykenkätyyppiset, joissa noin 3 cm korkea korko. Niissä on 1,5 cm paksu puupohja johon on sahattu viiltoja antamaan pohjille hieman taipuisuutta. Korkoon
on naulattu musta linoleum lappu. Kenkien päällyskangas on kudottu kahdesta
erisävyisestä ruskeasta paperinarusta.
Kengän aukko on reunustettu ruskealla tekstiilinauhalla ja myös
kengännauhat ovat tekstiiliä. Kenkien koko on 35 ja ne ovat käyttämättömät.

Stundarsissa paperikengät ovat osa Maalaiskaupan esineistöä. Maalaiskaupassa on useita
esimerkkejä paperinarusta valmistetuista sota-aikaisista kulutustavaroista,
verhoja, mattoja kenkiä ym. Maalaiskaupan kauppatavara on peräisin eri
kauppojen vanhoista varastoista, eikä esineluettelosta löydy tietoja missä
juuri tämä kenkäpari on ollut myytävänä.

Monet ovat jälkikäteen muistelleet millaista oli käyttää näitä paperikenkiä. Useimman
mielestä uudet kengät olivat kyllä hienot, olihan siitä aikaa kun viimeksi oli ollut
upouudet kengät päällä. Puupohjien kopina kuului kauas kun käveli kengissä.
Kengät olivat mukavat käytössä lämpimällä ja kuivalla säällä. Moni kuitenkin
muistelee kun yllättävä sadekuuro kasteli ja pehmensi kenkien paperisen
päällyksen ja uusiin kenkiin tulikin ikävä reikä jo ensimmäisellä
käyttökerralla.

Teksti: Annika Harjula-Eriksson

Valokuva: Rodas& Alexandrescu

Opimme taonnan perusteet. Kurssin vetäjä on taontamestari Per-Uno Björklund

Victoria Nylund tel 044-7635277 eller victoria.nylund@stundars.fi