info@stundars.fi

Kiila, liku ja moska

-kivenhakkaajan työkalut
Kivenhakkaajan avustaja pitelee ja kääntää poraa .

Kivenhakkaajan avustaja pitelee ja kääntää poraa .

Maastosta löytyy sieltä täältä kivenlohkareita joista näkee selviä jälkiä inhimillisestä työstöstä. Usein ne ovat halkaistuja kivenlohkareita, jotka kuitenkin on jätetty lojumaan paikalleen. Voi olettaa että kiven halkaisu ei ole onnistunut toivotulla tavalla, ja on siirrytty seuraavaan lohkareeseen. Pohjanmaan maaseudulla rakennukset, sekä asuin- että talousrakennukset, perustettiin perinteisesti luonnonkivistä ladotulle kivijalalle. Kivet löydettiin rakennuspaikan läheisyydestä. Kaupungeissa, erityisesti julkisia rakennuksia rakennettaessa, käytettiin yleensä työstettyjä kiviharkkoja kivijalkaan. 1870-luvulla alettiin myös maaseudulla käyttää työstettyjä kiviharkkoja, ”kiilakiviä”, perustuksiin. Mannerjää on hionut pohjalaisen peruskallion matalaksi, eikä täältä siksi löydy varsinaisia kivilouhoksia josta saisi tasalaatuista kiviainesta. Meillä kuitenkin on suuri määrä siirtolohkareita siroteltuina maastoon. Siirtolohkareetkin ovat mannerjään tänne tuomia, ja kiven rakenne voi olla vaihtelevaa; vaaditaan kokenut kivenhakkaaja arvioimaan mitä lohkaretta kannattaa lähteä halkaisemaan - ja miten. Työkalut joita käytettiin kiven halkaisuun tai ”kiilaamiseen” ovat yksinkertaisia. Kun sopiva kivi löytyy, kivenhakkaaja arvioi ensin mihin suuntaan kiveä kannattaa lähteä halkomaan. Suora viiva piirretään kiven halkeamislinjan suuntaisesti. Linjaa pitkin porataan n. 15 cm syviä reikiä, n. 20 cm välein. Reiät porataan taotulla rautaporalla. Poratessa yksi henkilö pitelee poraa ja vääntää sitä joka lyönnin jälkeen, toinen lyö poraa lekalla. Kietomalla kostutettu kuusenoksa tai kangasriepu poran ympärille, pora voidellaan ja estetään kiviaineksen lentäminen ympäri.
Likut ja kiilat paikallaan.

Likut ja kiilat paikallaan.

Kiilasarja koostuu kolmesta osasta, joista kaksi sivupalaa eli ”likut” sijoitetaan reikään sen vastakkaisille puolille, ja kiila niiden keskelle. Kiila on muodoltaan suora, likujen yläpäät on taivutettu sivulle. Taive toisaalta helpottaa kiilasarjan asettamista, toisaalta estää likuja vahingossa solahtamasta reikään. Likut ja kiilat sijoitetaan reikiin siten, että niiden aiheuttama laajenemissuunta on tarkoin kohtisuorassa porattua reikälinjaa vastaan. Kun kaikki kiilasarjat ovat rei’issään, kiiloja kiristetään moskalla tasaisin lyönnein aina uudelleen reikärivin alusta loppuun. Suurta voimaa lyödessä ei tarvita. Kun, ehkä useamman halkaisun jälkeen, saadaan toivotun muotoinen kiviharkko, sitä voi vielä työstää esim., moskan avulla. Kivenhakkaajan moska on pyöristetty yhdestä päästä ja hieman kovera toisesta.
Kivenhakkaajan moska on pyöristetty toisesta päästä ja hieman kovera toisesta.

Kivenhakkaajan moska on pyöristetty toisesta päästä ja hieman kovera toisesta.

Perustuksiin käytettyjä kiilakiviä ei yleensä työstetty enempää kuin tarpeellista. Taitava isäntä ehkä teki kiilakivet omaan uudisrakennukseen. Tärkeintä oli että kiven ulospäin näkyvä sivu ja yläulkoreuna olivat jokseenkin tasaiset.  Mikäli kivijalan kiilakivet olivat erikorkuiset, ongelma ratkaistiin laittamalla pienempiä kiviä matalamman kiilakiven alle. Kiilakivien yläreuna tuli olla samassa linjassa. Pohjanmaallakin oli ammattitaitoisia kivenhakkaajia, jotka tekivät ammattiosaamista ja tarkkuutta vaativia kivitöitä, esim. porttipylväitä ja myllynkiviä. Maakunnan pohjoisosissa rakennettiin isoja kivinavettoja 1800-luvun loppupuoliskolla.   Valokuvat: Peter Båsk Teksti: Annika Harjula-Eriksson